Imaginary
an excerpt

Näkymä yli sumuisten vuorten oli häikäisevän huikaisevan helmeilevän hieno. Sininen ja harmaa sekoittuivat toisiinsa kietoutuen yhteiseen värien tanssiin jota jatkui niin pitkälle kuin silmä kantoi ja vielä pidemmällekin. Oli se kuuluisa hetki ennen aamunkoittoa, jolloin sumu pyörteili laaksoissa ja kaikki oli mahdollista. Me olimme ajaneet koko yön – tyypillistä isälle, päättää nyt lähteä matkalle iltapimeässä – ja minua väsytti niin, etten voinut ottaa kaikkea irti tuosta upeasta näkymästä. Epäilin kamerani olevan repussani takaikkunalla, mutta epäilin myöskin äidin ja siskon nukkuvan takapenkillä, enkä viitsinyt häiritä heitä. Isä ajoi ja minä nuokuin pelkääjän paikalla etupenkillä pää sivuikkunaa vasten. Olin yrittänyt pysyä hereillä väkisinkin, halusin nähdä minne olimme menossa, oliko se sitten mahdollisesti jonkinlaista oman pakotien varmistelua, sitä en tiedä, mutta sitten pimeän pehmennyttyä synkäksi hämäräksi olin havahtunut siihen, mitä näin ulkona.

En tiedä miten isä pystyi ajamaan katsomatta kertaakaan karttaa (ainakaan minun tietääkseni), mutta hän ilmeisesti tiesi minne oli menossa, vaikka minä en ainakaan ollut kuullut koko paikasta aikaisemmin. Willowfield. Ensimmäisellä käynnilläni minun pitäisi jäädä sinne pysyvästi. Jostain syystä se kuulosti pahalta enteeltä. Olin aina kaivannut Lontoon vilinästä pois johonkin pienempään kaupunkiin, melkein maalle, mutta Willowfield keskellä ei-mitään jossakin pohjoisen Englannin nummien keskellä tuntui jo liian jumalanhylkäämältä paikalta. Vanhemmat eivät olleet koskaan tasan tarkkaan selittäneet miksi me olimme sinne muuttamassa, mutta toisaalta se oli heille aivan tavallista: tehdä impulsiivisia päätöksiä, joita he eivät osanneet perustella itsekään. Välillä epäilin, että minä ja Charlottekin olimme sellaisia. Kyllä minä tiesin, että he rakastivat meitä, mutta he eivät välttämättä olleet ehdotonta isä- ja äitityyppiä, ja he olivat sanoneet sen usein itsekin.

Eräänä päivänä isä oli sitten palannut töistä ja sanonut soittaneensa pari puhelua. ”Meillä on uusi koti”, hän oli todennut innokkaasti ja julistanut meidän muuttavan ensi tilassa, marraskuun alussa. Ja sitten ilmoitettiin kouluihin ja pakattiin tavaroita, laitettiin asunto myyntiin ja jätettiin hyvästejä. Eno on jonkinsortin kiinteistönvälittäjä, ja hän lupasi kiskoa kämpästä irti niin paljon kuin lähtee, enokaan ei ole ihan tavallinen ja vastuullinen ihminen, joskus minusta tuntuu, että hän venyttää lain rajoja ihan huvikseen, eikä aina välttämättä edes tiedä, mihin se raja pitäisi vetää. Tai ei välitä, pikemminkin. Mutta eno jäi Lontooseen hoitamaan omia bisneksiään, ja me lähdimme ajamaan illalla. Minä tarjouduin hyppäämään rattiin jos isää alkaisi väsyttää, mutta isä sanoi että minä en osaisi sinne, eikä äitikään, hänen olisi pakko ajaa koko matka. Hän kieltäytyi pysähtymästä, edes kahvitauolle vaikka sisko valitti nälkää, ja tiedän että isä olisi itsekin tarvinnut kahvia pysyäkseen hereillä – hänellä oli pitkä työpäivä takana.

Yhtäkkiä isä hiljensi. Minä katsoin taaksepäin, auringon aivan ensimmäiset säteet näkyivät jo kukkuloiden takaa. Vilkaisin isää, hän oli paljon valppaamman näköinen nyt kuin ajaessaan moottoritiellä melkein ylinopeutta.
”Joko ollaan perillä?” Charlotte kysyi unisella äänellä.
”Ihan pian”, sanoi isä ja laittoi vilkun päälle. Olimme jo ajaneet jonkin matkaa jotakin hiljaista tietä, mutta nyt käännyimme vielä pienemmälle tielle metsään, minusta se oli melkein kärrypolku, enkä ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että se olisi ollut sopiva autolla ajettavaksi, varsinkaan kun meidän autoamme ei parhaalla tahdollakaan voinut väittää muuksi kuin asfalttitielle sopivaksi. Tunsin, kuinka pohja otti kosketusta maahan tien töyssyissä ja kuopissa, ja minä olin varma, ettemme koskaan pääsisi sinne minne sitten olimmekin menossa.

En minä ollut oikeastaan halunnut muuttaa – en tällä lailla tietämättä melkein mitään ja salaperäisesti. Mutta äiti oli sanonut, etten voisi vielä muuttaa omilleni, joten minun pitäisi asua ainakin vuosi täällä Jumalan selän takana. Mikäli me nyt vuotta täällä pysyisimme. Tätä ennen emme olleetkaan muuttaneet suunnilleen kymmeneen vuoteen, mutta kun minä olin lapsi, me ajelehdimme asunnosta asuntoon Lontoossa, isä vaihtoi työpaikkaa ainakin kerran vuodessa ja äiti yritti pysytellä opettajantyössään samalla ala-asteella, vaikka välillä asuimme aivan toisella laidalla kaupunkia.

Ja sitten me pysähdyimme. Olimme jonkun maatalon pihassa, ja isä nousi autosta ulos. Minä pohdin oliko tämä nyt muka uusi kotimme ja aikoiko isä alkaa kasvattaa lampaita vai mitä kummaa. Minäkin avasin oven herätäkseni kunnolla, viileää aamuilmaa virtasi autoon ja ihoni nousi kananlihalle, vaikka minulla oli ylläni paksu huppari. Kömmin ulos autosta (”Laita se ovi kiinni!” murahti Charlotte ja äiti kuului kannattavan hänen mielipidettään) ja vedin syvään henkeä. Ilma tuntui raikkaalta ja puhtaalta, jotain, mihin Lontoon ilma ei ollut koskaan päässyt, jotain, mitä kohtaan Lontoon ilma olisi luultavasti tuntenut kateutta vihertymiseen asti. Täällä ainakin pystyisi hengittämään. Mutta huomasin sitten, että isä seisoi ovella ja koputti. Näin, kuinka yhteen yläkerran ikkunoista syttyi valo, sitten toiseen, sitten valoisa reitti ulottui jo alakertaan ja sitten ovi narahti auki. Sisältä virtaavassa valossa seisoi miehen tumma siluetti, ja isä ojensi kätensä sille.
”Alistair Connor”, isä esittäytyi ja ovella seisova mies tarttui hänen käteensä.
”Hauska tavata. Olette aikaisessa.” Miehen äänessä kuului hitunen ärtymystä, hän ei ollut varmastikaan odottanut heitä heti sarastuksen aikaan, mutta sitten näin hänen kohauttavan harteitaan.
”Minulla oli syyni”, isä hymähti. Ovella seisova mies haukotteli.
”Tuletteko ottamaan aamiaista vai haluatteko lähteä heti?”
Isä vilkaisi minua ja sitten jonnekin minun taakseni. ”Kai me olemme aika nälkäisiä. Mutta vain jos siitä ei ole mitään vaivaa.”