”Marge”, Melinda sanoi katse yhä sängyllä istuvassa naisessa. ”Olenko minä antanut luvan majoittaa mustia ullakolle – tai ylipäätään ketään?”
”Mutta neiti”, Marge huudahti melkein syyttävällä äänensävyllä, ”hän oli viimeisillään raskaana! Jos hän olisi joutunut synnyttämään yksin tuolla ulkona, hän ja lapsi olisivat aivan varmasti kuolleet!”
Nainen, jonka lapsi oli alkanut taas parkua, katsoi säikähtäneenä Melindasta Margeen ja Margesta Melindaan. Sitten hän äkkiä hymyili, ja Melinda huomasi yhden kultahampaan muuten epäsäännöllisessä, sieltä täältä harventuneessa ja likaisessa hymyssä.
”Minä olla kovin kiitollinen teidä katosta, minä ei tuntea enää niin kylmä ja minä selvitä henki teidän ansio. Kiitos teille, minä olla paljoa velkaa!”
Melinda katsoi mustaa pitkin nenänvarttaan. ”Niin totta vie oletkin, ja sinun sietää alkaa kaivaa kuvetta tässä ja nyt.”
Nainen katsoi Melindaa ihmeissään, ja Marge puuttui peliin.
”Mutta neiti, eihän hänellä ole rahaa, hän on koditon! Kyllä teidän täytyy ymmärtää – ”
”Ei! Jos ei tule maksua, et myöskään asu täällä. Ja nyt ulos!” Melinda huusi ja osoitti naista. Vauva oli alkanut huutaa jälleen, ja naisen hymy hyytyi hitaasti, aivan liian hitaasti siihen tilanteeseen. Margen ilme oli tuskastunut.
”Minä olla kiitollinen”, nainen sanoi vielä kokeilevasti, mutta Melinda pudisti päätään.
”Se ei riitä, sinun täytyy maksaa! Häivy!”