Excerpt: Ikadele

(In finnish, sorry ^^ )
Sekalaisia katkelmia vähän sieltä sun täältä:

***
"Hei, katso! Eikö tuo vaalea tuolla taivaanrannassa näytäkin purjeelta?"
"Missä? Hmm... oi! Tuolla!", Chimina hihkaisi saadessaan silmiinsä valkean muodon meren vihreyttä vasten. "On se purje. Mennään satamaan katsomaan, kun laiva saapuu!"
Ika ei ehtinyt edes vastata, kun Chimina kannusti jo poninsa reippaaseen raviin. Ika huokasi siskonsa impulsiiviselle käytökselle ja painoi kantapäänsä tammansa kylkiä vasten, niin että ratsu lisäsi vauhtiaan raviksi ja siitä laukaksi.
Tuntui hurjalta laukata huimaavaa vauhtia alas rinnettä, mutkittelevaa tietä kohti kaupunkia, toivoa että hevosen jalat eivät lipeäisi alta, kuulla tuulen humina ja kavioiden kopina korvissaan ja tuntea hevosen harjan hipovan kasvojaan. Ika erotti edempää siskonsa riemunkiljahdukset vauhdin hurmasta. Hän ei itse ollut samanlainen huimapää, vaan tunsi itsensä melkein pelokkaaksi kiitäessään kohti alhaalla levittäytyvän kaupungin katuja. Ratsunsa tulisen luonteen tuntien hän kuitenkin tiesi, ettei olisi mieltä yrittää hidastaa vauhtia pikku kimotamman juostessa heidän edellään.
Lopulta Chimina hidasti tammansa vauhdin takaisin käyntiin, ja saatuaan omankin ratsunsa hidastamaan Ika huokasi vaivihkaa helpotuksesta. Hän ei tahtonut näyttää pelkurilta siskonsa rinnalla, sillä tiesi joutuvansa silloin vain vitsailun kohteeksi.
Kaupungissa he saivat liikkua kohtalaisen rauhassa, sillä tavalliset kansalaiset harvemmin tunnistivat nuoria prinsessoja. Tytöt nauttivat voidessaan ratsastaa vapain ohjin hiljaisilla kaduilla, katsellessaan työläisten toimia ja kuunnellessaan ihmisten puheita. Sanoi mestari Jaharis mitä tahansa, kaupungin kadut olivat ainoa oikea paikka opiskella valtion hallintoa ja kansan johtamista.
He ehtivät satamaan paljon ennen saapuvaa laivaa. Täällä mereltä puhaltava tuuli oli viiltävän kylmä ja niin voimakas, että riepotteli heidän vaatteitaan ja paiskasi kirpeän suolantuoksun heidän kasvoilleen. Heidän ratsunsa höristivät korviaan sataman äänille: aaltojen kohinalle, laivanmastojen narinalle, merimiesten huudoille ja purjeiden paukkeelle.
Laiva oli selvästi lähestynyt rantaa, sen valkeat purjeet erottuivat nyt suurempina ja selkeämpinä merta vasten. Ika kykeni jo hahmottamaan laivan rungon muodon aaltojen keskeltä. Alus oli selvästi suuri, ja paljon tavallista kauppa-alusta sirompi ja ketterämpi.
"Vau", Chimina henkäisi. "Nämä eivät olekaan mitään pikkuvieraita."

***

Eräästä kulmasta käännyttyään serkut lopettivat äkkiä päämäärättömän höpinänsä, ja tervehtivät jotakuta kohteliain äänensävyin. Ika kiiruhti uteliaana kulman ympäri ja kohtasi vanhimman veljensä, Iilan, katseen. Veli tuijotti häntä kylmä ilme kapeilla kasvoillaan, tuhahti ja kääntyi serkkutyttöjen puoleen.
"Hurmaavaa tavata teidät täällä, neidot", hän lausui sulavaan tapaansa. Ika tunsi katkeran vivahteen sävyttävän ajatuksiaan; tuo äänensävy oli varattu vain vieraille ja muille tärkeille henkilöille, kaikille, joiden hurmaaminen oli tavalla tai toisella tärkeää. Sen sijaan Iilan pikkusisarukset, Ika itse kaikkein eniten, saivat osakseen veljensä täyden halveksunnan ja tyrannian. Nytkään veli ei ollut ilmeisesti tehnyt poikkeusta käytökseensä.
"Kuinka te vietätte päivänne täällä säälittävän siskopuoleni kanssa, voi, kauniit neidot, linna tarjoaa niin paljon enemmänkin kuin aatelittomia pikkutyttöjä. Eihän tällainen kohtelu lainkaan sovi yleville vieraille kuten te. Seuratkaa minua, serkut rakkaat, tulkaa niin näytän teille linnamme parhaat puolet omakätisesti."
Katsja ja Ailsa näyttivät epävarmoilta, vilkuilivat Ikaa tukea hakien, mutta Ika näki heidän kasvoistaan, että Iilan lumovoima oli jo tehnyt tehtävänsä.
"Olettehan jo nähneet valtaistuinsalin komeuden, ja kauniit seinävaatteet pohjoiskäytävillä? Ettekö? Oi, mikä vääryys teitä onkaan kohdannut. Ne lasketaan yksiksi kauneimmista näyistä, joita vaatimattomalla linnallamme tai koko kaupungillamme on nautiskelijoille tarjota. Tulkaa, opastan teidät mielelläni sinne aivan itse."
"Kai Ika tulee mukaan?" Ailsa kysyi lopulta hiljaa. Ika katsoi häntä ja hämmästyi tajutessaan, ettei ollut tunnistaa serkkua ilman tämän säteilevää hymyä ja läpitunkevia sinisiä silmiä, joissa tuikki ilo ja tähtien loiste. Nyt tytön ilme ei ollut muuta kuin vaitelias ja kovin, kovin ujo, ja silloin Ika kykeni yllättäen liittämään Ailsan muistoihinsa, ujon pikkutyötn, joka aina seurasi vanhempia siskojaan ja serkkujaan mitään sanomatta tai puhumatta.
"Ika? En usko, että hänellä on aikaa sellaiselle", Iila vastasi päästään puistellen. "Kovin valitettavaa, mutta hänellä on omia tehtäviään koko iltapäivän mitalle."
"Tiedät, ettei ole", Ika kivahti vastaan. "Serkut ovat minun seurassani, eikä sinulla ole heille enempää tarjottavaa kuin muillakaan."
"Vaiti, äpärä", Iila sähähti niin, että vain Ika sai varmasti selvää sanoista, ja hän, veljensä kiivaan luonteen tuntien, säpsähti taaksepäin kuin lyöntiä odottaen. Serkut katsoivat tätä kohtausta hämmentyneinä ja epäluuloisina. Ika puri huultaan toivoen, ettei veli saisi käännettyä serkkuja omalle puolelleen.

***

Kolmatta askelta hän ei koskaan ehtinytkään ottaa, sillä äkkiä ulkoa kuului huuto ja raskaita juoksuaskelia. Ika ja Ailsa jähmettyivät kauhistuneina paikoilleen, tuijottivat ovelle pelokkaina, sillä nämä askelet suuntasivat taas selvästi taloa kohti. Ailsan katse sinkoili ympäri huonetta, piilopaikkaa etsien, pysähtyi lattialuukulle, joka oli ehkä ainoa luotettava piilo. Hän tyrkkäsi Ikan alas portaita ja oli juuri kiipeämässä mukaan, kun jähmettyi äkkiä kuuntelemaan uudestaan. Jopa portaiden alapäähän rojahtanut Ika kuuli sen. Askelten ääniä oli nyt useita, ja ne olivat lähellä, lähellä. Hän katsoi ylös, kohtasi serkkunsa pelästyneen katseen, ja näki kuinka serkku teki päätöksensä, sulki kiireesti lattialuukun ja jäi yksin kohtaamaan tulijat.
Kellarissa oli läpitunkemattoman pimeää, kun luukku oli suljettu. Ika makasi portailla pitkin pituuttaan, välittämättä pudotessaan saamistaan mustelmista, ja kuunteli tarkkaan. Kauempana hänen takanaan erottui hentona tuhinana Chiminan ja Chaqan hengityksen kaiku. Sisarukset eivät liikkuneet, mistä Ika oli onnellinen. Heillä oli paremmat mahdollisuudet pysyä piilossa, mikäli he olisivat kaikki aivan liikkumatta ja hipihiljaa.
Tulijoiden raskaat askelet tömisivät nyt jo ovella. Ika kuuli Ailsan kauhistuneen henkäyksen, raskaiden kenkien paukkeen lattiaa vasten, avuttoman inahduksen, joka oli vain vaivoin erotettavissa Ailsan ääneksi. Ika tunsi sydämensä humisevan taas korvissaan ja sisustensa heittävän volttia. Ylhäällä tapahtui jotakin kertakaikkisen kauhistavaa, sen hän tiesi.
"Mitä sä tyttö täällä luulet tekeväs?" karski miesääni murahti niin lähellä Ikan yläpuolella, että hän oli vähällä kiljahtaa säikähdyksestä ennen kuin tajusi äänen kuuluvan lattialuukun yläpuolelta ja puhujan osoittavan sanansa Ailsalle. Serkkutyttö sopersi jotakin, mistä Ika ei aivan saanut selvää, jotakin eksymisestä, ja ei, ei hän tosiaan tahallaan, hän lähtisi kyllä aivan suosiolla, ei hätää, hän ei koskaan tulisi takaisin, tämä oli ollut pelkkä virhe, ei hän ollut tiennyt, ettei tänne saanut tulla...
Kovin pitkälle serkun selitys ei päässyt etenemään. Ika kuuli yhden askelen tömähdyksen ja Ailsan pelästyneen vinkaisun suoraan yläpuoleltaan.

***

"Sinä olet yhtä lailla osallinen murhaan kuin muutkin", veli totesi. "Mutta sinulle saatan jopa keksiä jotakin käyttöä. Katsotaanpa, mitä olisi tarjolla."
Hän heilutteli laiskasti sormiaan edes takaisin ilmassa, ja Chimina kyyristyi pienemmäksi odottaen kauhulla tulevaa. Hän piti kuitenkin katseensa tiukasti veljensä kasvoissa, kieltäytyi väistämästä harmaiden silmien leiskuntaa, ei suostunut antamaan veljelleen sitä nautintoa, että anoisi armoa viimeisillä hetkillään.
Iila huomasi hänen ilmeensä, pysäytti käsiensä liikkeen ja hymyili vinosti.
"Ylpeyttä sinussa kyllä riittää, pikku prinsessa", hän sanoi. "Älä huoli, keksin kyllä keinon pyyhkiä tuon uhmakkaan ilmeen suloisilta kasvoiltasi. Tai kenties – niin, tuo ilme taitaakin sopia sinulle. Kenties tarvitset vain ulkomuodon, johon moinen röyhkeys sopii. Minulla on jo idea, kiitos siitä sinulle, siskokulta."
Hän heilautti kättään epämääräisesti Chiminan suuntaan, mutisi muutaman sanan, joita Chimina ei tunnistanut, ja napsautti sormiaan. Napsauksen ääni jäi kaikumaan huoneen seinistä, ja taas kerran valkohehkuinen valo välähti.
Chimina ei voinut itselleen mitään; vaikka hän kuinka oli luvannut itselleen katsovansa veljeään silmiin loppuaan pelkäämättä, valo oli aivan liian voimakas. Hänen oli pakko sulkea silmänsä ja taivuttaa päänsä alas, suojata kasvonsa mielettömältä häikäisyltä ja poltteelta. Sen sijaan hän sai kuin saikin pidettyä suunsa tiukasti kiinni välittämättä iljettävästä rutinasta, jota hänen luunsa alkoivat äkkiä pitää, ja välittämättä myöskään repivästä tuskasta, joka tuntui siltä kuin joku olisi väkivalloin sulkenut hänet kipsimuottiin, joka oli aivan väärän muotoinen. Hän kuitenkin puri hammastaan ja kirkui vain sisäisesti, ja äkkiä valo lakkasi leiskumasta hänen ympärillään ja kipu haaleni pelkäksi muistoksi, joka sai hänet silti vavahtelemaan avuttomana. Kyynelet olivat päässeet vaivihkaa valumaan hänen poskilleen, ja hän nosti kätensä pyyhkiäkseen ne tiehensä.
Iho tuntui erilaiselta hänen kättään vasten. Hän veti kätensä kiireesti pois, katseli sormiaan hämmentyneenä, tunsi itsensä lamaantuneeksi ja kyvyttömäksi ajattelemaan edes tietämättä miksi. Hänen sormensa olivat pitemmät ja sirommat kuin hän muisti, iho oli vaalean kahvin rusehtavaa sävyä entisen vaaleanpunertavan sijasta. Kylmät väreet viistivät hänen selässään.
"Kenties peili olisi hyödyllinen?" Iilan ääni kuului hänen korviinsa yliluonnollisen tarkkana, ja samassa yksi huoneen kivisistä seinistä oli saanut heijastavan lasipinnan. Chimina kavahti nähdessään kuvajaisensa.

***

Iila nautti täsyin rinnoin herättämästään kohusta. Koko kaupunki meitti, kuka oli tämä salapaeräinen prinsessa, joka pääsi käskynhaltijan rinnalle hallitsemaan. Vaikka arvauksia heitettiin kymmenittäin, yksikään ei päässyt edes lähelle totuutta. Iila olisi voinut antaa arvausleikin jatkua loputtomiin, mutta siltikään olisi tuskin keksitty hänen tulevan vaimonsa henkilöllisyyttä.
Niin, kun Iila oli sanonut, ettei kansa tuntisi hänen prinsessaansa, hän oli todella tarkoittanut sitä. Tai ainakaan tätä ei tunnettu ylimystön jäsenenä.
Iila oli vieraillut Puhtaiden Lumien Salissa useita kertoja edellisten viikkojen aikana. Trishan kanssa aikaa viettäessään hän oli saanut idean, joka tuntui edelleen aivan loistavalta: ihanasta punatukkaisesta huorasta tulisi mitä kaunein kuningatar, eikä tämän älynlahjoissakaan ollut sellaisia puutteita, joista olisi ollut haittaa pikku näyttelemiselle tarpeen tullen.
Trisha oli, kuten Iila oli ennustanut, haltioissaan hänen ehdotuksestaan. Olihan hänelle tiedossa kultaa ja jalokiviä niin paljon kuin hän koskaan mieli, ja siinä sivussa vapautus likaisesta työstä Puhtaiden Lumien Salissa. Iilan kuningattarena naisen ei tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin nauttia ylellisestä elämästä.
Tietenkin naimakauppa oli kaikkien suvun sääntöjen vastainen. Kuninkaallisen veren oli oltava puhdasta, ja ylimyksen oli naitava vain toinen ylimys. Se ei kuitenkaan ollut ylitsepääsemätön ongelma, sillä ei tämä olisi ensimmäinen kerta, kun jalosukuinen tyttö olisi kaapattu sotasaaliinaa orjaksi ja ilotytöksi vieraaseen valtioon. Kansa tulisi rakastamaan heidän pikku tarinaansa, jolle Iila saisi kyllä luotua joitakin tarpeeksi pitäviä todisteita. Kenties jonkin unohdetun suvun periytymislista, kadonnut vaakuna, keksitty henkilöllisyys. Se ei tulisi olemaan edes vaikeaa, jos hänellä olisi onni myötä.
Niinpä virallisen suruajan jatkumisesta huolimatta kihlaus julkistettiin jo seuraavalla viikolla, kun Iila oli saanut järjestettyä tarpeelliset asiat. Trisha oli hänen historiallisten lähteidensä mukaan kotoisin kaukaa idästä, missä kulttuuri oli etelän väelle kohtalaisen tuntematon, eikä itäisiin maihin juuri pidetty yhteyttä samalla lailla kuin länteen ja pohjoiseen. Idässä oli aikoinaan hallinnut mahtavien kuninkaiden suku, Traxnederienit, ja valtion itäisimmän kaupungin järjestämä hyökkäys itään oli todellakin tuhonnut vanhan suvun viimeiset rippeet noin kaksi vuosikymmentä sitten. Mutta nyt, Iilan hieman peukaloitua vanhoja kirjoituksia, oli olemassa todisteita siitä, että pikku prinsessa, silloin vain muutaman vuoden ikäinen, olisi säilynyt hengissä hyökkäyksestä ja sen sijaan ryöstetty etelän maahan palvelijaksi.
Tarina oli hyvinkin mahdollinen myös oikeasti, joten Iila ei tuntenut suoranaisesti valehtelevansa kellekään muokatessaan vanhoja kirjoituksia. Ja kun hän vielä onnistui löytämään Traxnederienien suvun vanhan vaakunan, linnun siivillä lentävän lohikäärmeen vuorenhuippujen siluettia vasten, hänen oli helppo valmistaa pikkuinen riipus samalla symbolilla ja ripustaa sen Trishan kaulaan. Tarinan mukaan naiselle oli syntymässä annettu nimeksi Lutaria, mutta nimi oli muuttunut Puhtiaden Lumien Saliin pääsyn myötä Trishaksi. Nyt, kun pikku valeprinsessa oli tottunut uuteen nimeensä, se vakiinnetuttiin pysyväksi.
Iila oli melkoisen ylpeä saatuaan Trishan muutetuksi kaukomaiden prinsessaksi, ja vieläpä aivan uskottavasti ja enimmäkseen ilman magiaa. Hänen kasvoillaan kareili tyytyväinsen itsrtietoinen ilme koko kihlauksen julkistamista seuranneen viikon ajan.