Alku ja Ääri: Faichit
an excerpt

Kylä sijaitsi tiheäkasvuisen metsän reunassa. Joki, jota kaikki asukkaat lähes poikkeuksetta nimittivät pelkästään joeksi, kiemurteli tiensä metsän sisuksista ja leveni kylän kohdalla. Kyläläisillä oli jo pitkään ollut aikeena rakentaa lisää laitureita, mutta toistaiseksi yksi oli ollut riittävästi niille pienille kalastusveneille joita kylässä oli. Kauempaa tulevat kauppiaiden saapuessa jouduttiin välillä järjestelmään venepaikkoja uudestaan, mutta valtaosan ajasta tarvetta lisärakentamiselle ei ollut.

Kylän keskellä olevalla aukiolla sijaitsi kivinen patsas ja allas, jonka kyläläiset kiersivät kunnioittavan etäisyyden päästä. Patsas tuntui kumartuvan maljan muotoisen altaan ylle kuin sitä suojellen, muotonsa etäisesti kotkan, etäisesti vuoren kaltainen. Allas puolestaan oli linnun silmin katseltuna puoliympyrä, jonka tasaisessa päädyssä patsas sijaitsi. Vesi nousi altaan reunoille saakka, pintansa hivenen väreillen silloinkin kun tuulta ei ollut ja joen pinta oli peilityyni.

Altaan pohjalta saattoi erottaa neljä pientä olentoa. Kuten muutkin kyläläiset, ne olivat väriltään tummanvihreitä, kehonsa sukupuolettomia. Siinä missä täysikasvuiset kumppaninsa ylettyivät ihmistä vyötärön ja olan puoliväliin, nämä olisivat hädin tuskin ylettyneet polviin saakka. Vaikka ne olivat veden alla, niiden rintakehät nousivat ja laskivat hiljalleen, kuin hengittäen. Kukaan ei ollut nähnyt niitä ennen kuin ne ilmestyivät altaaseen - yksi toisensa jälkeen ne vain löytyivät siitä, kasvaen altaan pohjaa peittävästä paksusta levästä. Jotkut sanoivat tämän kylän pienokaisten, kuten kaikkien faichien, olevan muiden rotujen syntymättömiä sieluja: entisiä sikiöitä tai munia jotka syystä tai toisesta eivät koskaan olleet saaneet tilaisuutta syntyä ja elää. Täällä ne löysivät uuden kehon ja uuden maailman, uuden tilaisuuden.

Hiljalleen yksi altaassa nukkuvista pienokaisista värähti, nousten epävarmasti istumaan. Se katseli ympärilleen, mutta näkyvyys oli heikkoa veden alla, eivätkä sen silmät muutenkaan tunteneet oloaan vielä kovin tarkoiksi. Pienoinen räpytteli silmiään, mutta todettuaan sen turhaksi alkoi hiljalleen tunnustella ympäristöään. Sen nukkuvat toverit olivat liian syvällä jotta sen sormet olisivat osuneet niihin, mutta pian se huomasi altaan seinämän, alkaen uteliaana tunnustelemaan sitä. Jokin vaisto ohjasi sen nostamaan käsiään yhä ylemmäs, niin ylös kuin vain ulottui, ja sitten tarttumaan altaan seinämästä kasvavaan levään. Se oli paksua ja vahvaa levää, siinä kauan kasvanutta, ja vaikkei pienokainen sitä tienytkään, ei se ollut ensimmäinen vastaherännyt jonka levä oli auttanut ylös. Koeteltuaan levää käsillään hetken, kietoi se molempien käsien sormensa tiukasti köynnöksen ympärille ja veti itsensä siitä ylös, hitaasti mutta varmasti kiiveten altaasta.

Pienokainen pysähtyi kun sen pää rikkoi veden pinnan, kun sen silmät yhtäkkiä löysivät edestään maailman jota ei hallinnut vesi, vaan ilma. Se jähmettyi paikoilleen ja katseli hitaasti ympärilleen, mutta vielä eivät sen silmät olleet valmiit kertomaan sille paljoa - se näki edessään paljon epämääräisen sekavia muotoja, värejä ja liikettä, mutta näkemästään se ei tahtonut ymmärtää mitään.

Lopulta pienokaisen katse osui hohtavaan valopalloon, näkyyn jota valistuneempi olento olisi kutsunut puussa olevaksi lyhdyksi. Mutta tuo valistuneempikin olio olisi hetken päästä ruvennut katsomaan tarkemmin, sillä se ei ollut mikä tahansa lyhty - katselija olisi kohta ehkä miettinyt, olivatko ne ehkä vangittuja tulikärpäsiä jotka valaisivat yötä. Mutta pidempi tarkastelu olisi paljastanut, ettei tuokaan oletus voinut pitää paikkansa, sillä valot lyhdyn sisässä liikkuivat aivan liian säännönmukaisesti, ja kohta katsoja olisi tajunnut ettei siinä ollut varsinaista lyhtyä laisinkaan - vain hiljalleen paikoillaan liikkuvat valot. Ne eivät olleet tulikärpäsiä eivätkä lyhtyjä, vaan henkiä, metsän henkiä jotka ympäröivät kylää joka suunnalta, varoittivat kyläläisiä kaikista vaaroista jotka heitä ehkä olisivat jostain päin saattaneet uhata. Ne olivat olleet kylän vartijoina kauemmin kuin kukaan kyläläisistä oli ollut elossa ja kauemmin kuin mikään historia kertoi - sanottiin, että kylä oli niiden perustama ja kaikki sen asukkaat niiden lapsia. Kylä ei tulisi kuolemaan niin pitkään kun ne vartioivat sitä, ja niin pitkään kun niiden loisto valaisi sen reunoja, ei kenenkään kyläläisen tarvinnut hankkia omaa valaistusta. Vielä vanhallakin iällä monet kyläläiset vaeltaisivat niiden alle istumaan ja lepäämään kärsiessään unettomuudesta tai levottomuudesta, hakisivat niiden alta lohtua ja usein nukahtaisivat rauhallisina ja rauhoittuneina.

Niiden loisto oli se asia joka tämänkin pienokaisen huomion nyt kiinnitti - rauhoittava, turvallinen valo joka tuntui ympäröiviin muotoihin verrattuna kutsuvalta ja vakaalta. Sen silmän avautuivat suuriksi ja se tuijotti pitkän aikaa sitä valoa ennen kuin tuli tarpeeksi järkiinsä alkaakseen taas kiivetä ylös vedestä, vetääkseen koko kehonsa ylös. Se kompuroi alas altaasta ja seisoi ensimmäistä kertaa tukevan maan kamaralla, mutta tämä uusi kokemus jäi siltä kokonaan huomiotta - sen koko huomio oli siinä kutsuvassa, lohdullisessa valossa joka täytti sen nuoren tajunnan jokaisen, kaukaisimmankin sopukan. Seistyään siinä aikansa, se alkoi kävelemään - varovaisesti ja arasti, sillä se ei ollut ennen kävellyt - valoa kohti, kaikki muu ympäristö siltä täysin unohtuneena.

Kun se lopulta pääsi valon luokse, jäi se vain seisomaan siihen, taivuttaen niskaansa ylös ja tutkiskellen näkemäänsä. Katseltuaan puussa hohtavaa valoa pitkän ajan, istahti se alas, painaen selkänsä puun runkoa vasten ja vain jääden siihen. Siinä oli hyvä olla: jos se olisi osannut tarpeeksi kieltä olisi se voinut sanoa tuntevansa itsensä rakastetuksi ja turvalliseksi, puun henkien vartioimaksi ja suojaamaksi. Siitä ei ollut mitään tarvetta liikkua.