Excerpt:

Ana yritti nielaista ja irrottautui hyvin vastahakoisesti äitinsä syleilystä. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, kun hän katsoi kaksoissisartaan. Hän yritti nielaista uudestaan, muttei onnistunut vieläkään. Niinpä hän vain puhui, vaikka ääni kulki hyvin vaikeasti.
”Osaat olla tosi rasittava joskus, sisko”, hän sanoi totuudenmukaisesti. Ane kiljahti ja heittäytyi hänen kaulaansa, ja Ana rutisti häntä itseään vasten.
”Minulle tulee niin hirveä ikävä sinua”, Ane kuiskasi.
”Minullekin sinua.”
”Voi, Ana…”
”Ajattele vaikka, että menin naimisiin jonkun tosi ruman tyypin kanssa ja asun nyt toisella puolella kylää.”
”Se olisi eri asia! Voisin käydä kylässä!”
Ana naurahti, mutta täysin ilottomasti. ”Et tahtoisi.”
”Tahtoisinpas.”
”Okei, okei… Sovitaan sitten, että se mies olisi unelmiesi prinssi, mutta ei kiinnittäisi sinuun mitään huomiota, ja minä vein hänet nenäsi alta ja olet ikuisesti katkera etkä tahdo tulla käymään.”
”Sinä olet niin uskomattoman typerä!” Ane huudahti ja astui kauemmas. ”Etkö voi ottaa tätä tosissasi?”
”Minähän otan”, Ana kuiskasi raskaasti. Ane huokaisi ja pudisteli päätään.
”En voi koskaan ymmärtää sinua.”
”Se oli tyhmästi tehty, sisko”, Ati sanoi hyvin matalalla äänellä ja tuli hänkin halaamaan Anaa, joka ei tiennyt, mistä asiasta Ati puhui. Luultavasti kuitenkin varastamisesta – ei ollut Atin tapaista moittia Anaa muuten kuin silloin, kun hän teki jotain oikeasti typerää. Ja siihen varastaminen ilman muuta kuului. Niinpä Ana mutisi anteeksipyyntönsä.
”En vain ymmärrä”, Ati jatkoi. ”Miksi oikein…”
”Kunpa vain tietäisin”, Ana sanoi. ”Kunpa voisin selittää…”
”Mikset voi?” Ati kysyi. Ana huomasi hänen puhuvan niin matalalla äänellä, etteivät muut kuulleet.
”Et uskoisi tai pystyisi ymmärtämään.” Ana kohautti olkapäitään. ”Anteeksi… Tiedän, että tämä tuntuisi ehkä helpommalta, jos voisin vastata…” Hänkin piti huolen, etteivät muut kuulleet. ”Olen iloinen, ettet vain oleta minun menettäneen järkeäni tai olevan läpeensä paha tai jotain vastaavaa.”
Ati kohautti myös harteitaan. Ne olivat huomattavasti leveämmät kuin Anan.
”Olen aina ollut sitä mieltä, että olet järkevä. Olet viimeinen henkilö, jonka olisin uskonut tekevän näin.”
”Anteeksi”, Ana toisti ja katsoi maahan.
”Kai sinulla on siihen hyvä syy”, Ati totesi ja Anasta tuntui melkein pahalta kuulla luottamus hänen äänessään.
”Toivottavasti”, hän mutisi.