Excerpt: Kaikuja hattuhyllyn pimeydestä

Mutta nyt! Kaikki oli loppu. Laatikon pohjalla kökötti tosin keltainen kumiankka.
--
Hanska istui hyllyllä.

”Käsikenkä! Minä olen käsikenkä!” kaikuivat sen epätoivoiset huudot tyhjään eteishalliin. Hotellin tunnus näkyi epäselvänä taustalla (sinisellä pohjalla lukeva kaunokirjoitus, väriltään valkoinen), kaksi ihmistä kulki aulassa mutta poispäin hanskasta. Käsikengästä. Sen toivo oli hiipunut; kukaan ei kuullut, kukaan ei kuunnellut kuinka hän yritti tuoda olemassaolonsa julki noille käveleville olennoille. Hänellä oli asiaa, tärkeää asiaa, ja pesuainepussi hänen viereltään oli kadonnut yöhön, hukkunut loputtomaan hattujen virtaan.
”Tule”, käsikenkä kuiskasi korisevalla, hauraalla äänellä, kuin olisi kähissyt viimeisen toiveensa kuolinvuoteella. ”Löydä minut. Sinun on kuunneltava mitä minä sanon. Minä pyydän, tule.”
Valkoiset kipinät sinkoilivat ympäri hotellin aulaa. Ne olivat kärpäsiä, ehkä, vai sittenkin punaisia? Kipinöitä ja yskäkohtaus, vettä keuhkoista ulos.
Herpertti heräsi Yksinenä-Maryn läimäisyyn. Tekohengitys oli mitä ilmeisimmin onnistunut, ja luojan kiitos merirosvo oli myös syönyt kurkkupastillin sitä ennen, mutta melkein hukkuneita ei ole kohteliasta herättää iskemällä heitä kasvoihin, Herpertti ajatteli tokkuraisena.
”Minun… Minun on löydettävä hanska. Siis käsikenkä.”
”No niin, eiköhän ole nyt parasta että nukut vähän aikaa ennen kuin alat selittää sen enempää. Hanat on kaikki suljettu ja tulppakin oli auki jonkin aikaa, joten täällä mahtuu melkein seisomaan. Mutta pitääkö sinut kuljettaa sairaalaan vai saatko henkeä?” Mary näytti jopa melkein aidosti huolestuneelta, ehkä osittain siksi etteivät hänen kultadubloninsa välttämättä olisi riittäneet tapposyytteiden purkamiseen ja osittain siksi, että Herpertti oli sentään hänen ainoa tuttava-ystävä-tyyppinsä näillä main.
”Ei, katsos… Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Edellisessä oli hattuhylly ja käsikenkä ja pesuainepussi, joka luuli olevansa kokaiinia, mutta nyt hän on yksin, käsikenkä nimittäin, ja hänellä on asiaa.”
”Otapa huikka rommia,. Jos vaikka paranisit vähän.”
”Sinä et kuuntele, Mary! Se käsikenkä etsi minut käsiinsä! Missä on hotelli, jonka tunnuksessa on valkoista kaunokirjoitusta sinisellä pohjalla?”
”Hei, minä tiedän tuon! Joka helvetin kaupungissa? Vastapäisessä rakennuksessa? Kellarissasi?”
”Ei… Se oli… En tiedä.” Herpertti ymmärsi, kuinka toivoton hänen yrityksensä oli. Sellaisia hotelleja oli varmasti tuhansia joka puolella maailmaa. ”Ehkä olet oikeassa, jos se oli pelkkä uni. Siltikin, jos vielä näen tuon hattuhyllyn, minun on päästävä sen luo. Sillä käsikengällä oli jotain sanottavaa ihmisille, ehkä jopa jotain sanottavaa juuri minulle.”