Excerpt: Pimeää myös päivällä

Pian An keksi, että kertomaleikin saattoi keksiä alusta lähtien itse. Hän saattoi päättää, missä tarinassa tahtoi kulloinkin elää, ja tarinat olivat aina todellisia, koska ne saivat sanallisen muodon myös silloin, kun hän leikki itsekseen. Se ei siis ollut pelkkää kuvittelua. Ja Anin sanojen voimalla asiat hänen ympärillään saattoivat muuttua toisiksi, eikä mikään ollut tavallista ja tylsää sen jälkeen kun hän oli itsekseen kuvailemalla paljastanut sen tarinaan sopivat luonteen. An ei asunut rivitalokolmiossa, jossa oli valkoiset seinät ja muovimatot, vaan puisissa kartanoissa, joissa oli kymmeniä huoneita ja hienoja esineitä, tai luostareissa, joissa oli kiviseinät ja kynttilävalaistus. Eikä hän koskaan kulkenut asfalttiteitä autojen ja polkupyörien keskellä, vaan hiekkateitä tai kivettyjä katuja hevosvaunujen ja ratsastajien seassa.
Välillä An oli myöskin vain An. Silloin hänestä tuntui, että hän eli miellyttävässä maailmassa, jossa jokin salaisuus oli jatkuvasti paljastumassa hänelle. Hän oli tyytyväinen katsellessaan asioita ympärillään: hän oli tyytyväinen niihin, mutta tiesi samalla, että kohta kaikki olisi vielä paljon mielenkiintoisempaa ja ihmeellisempää, kun hän oppisi tuntemaan salaisen merkityksen asioitten takana. Koska An oli erityinen. Hän ei koskaan ajatellut olevansa erityinen suhteessa muihin, koska hän ei oikeastaan ajatellut itseään lainkaan suhteessa muihin. Hän vain oli hän, ja hän vain tiesi olevansa erityinen, ja tiesi siitä seuraavan jotakin.